Yhteistyö ei ole pelkkää sanahelinää

Olen tällä viikolla saanut nauttia kolmesta erilaisesta kulttuuripläjäyksestä, ihan kotikaupungissani. Tiistaina, siis naistenpäivän iltana, järjestimme Fredrika-klubin naisen asemasta ja yhden ihmisen mahdollisuuksista muokata historiaa. Taiteen tohtori HAMKista esitteli tutkimustaan Fredrika Wetterhoffista, Henna-Maija Alitalo asettui tuon vahvan ja näkemyksellisen naisen vaatteisiin ja esitti erinomaisen yksinpuhelun (kantsii googlata)ja lopuksi pohdittiin Made in Hämeenlinna brändin tarpeellisuutta.

Keskiviikkona kävi kutsu La Mome Piaf – iltaan, ja kutsujana oli: Hämeenlinnan Jalkapallo seura ja kesäteatteri yhdessä, kumppanina myös Suisto-klubi. Kaikki oman alansa taitureita, ja jotka ymmärtävät yhdessä tekemisen merkityksen. Illan pohdintana oli kesäteatterin tulevaisuus uusien yrittäjien puristuksessa. Loistava esitys, ja kiinnostavaa, crossover-seuraa.

Torstaina taas Hattulan kunta kutsui Juteini-iltaan Verkatehtaalle kuulemaan paitsi valtiopäiväneuvos Riitta Uosukaisen mielenkiintoista ja innostavaa alustusta, Kai Chydeniuksen sävellyksiä noihin 200 vuotta vanhoihin runoihin. Komean kvartetin ja VOKaali- kuoron esittäminä nuo sanoitukset todistivat että ihmisen elämän perusasiat ovat täysin samat vuosisadasta riippumatta. Juteini-seura on tehnyt todellisen kulttuuriteon nosteaessaan esille Jaakko Juteinin työn.

Näitä kolmea kiinnostavaa ja sekä yleisölle että tekijöilleen antoisaa tilaisuutta yhdistää aito ja avoin yhdessä tekeminen. On lähdetty hakemaan kumppaneita, on etsitty omat vahvuudet ja tukea siihen mihin tarvitaan, on arvostettu toisen osapuolen osaamista ja näkemystä ja on oltu valmiita tekemään toisin.

Samaa otetta tarvitaan koko suomalaiseen yhteistyöhön ja politiikan tekemiseen. Joustaminen, luottaminen ja toisen kuuleminen mahdollistaa resurssien järkevän käytön ja uudenlaisen tekemisen. Yksin ei kukaan pärjää.

3 kommenttia artikkeliin “Yhteistyö ei ole pelkkää sanahelinää”
  1. avatar Jur.kand. sanoo:

    Sunnuntaina 13.3.2011 on kulunut 71 vuotta sellaisesta pläjäyksestä kuin Talvisota. Niin Helsingin Sanomat kuin Hämeen Sanomatkin unohtivat vuosipäivän totaalisesti. Toki Saila Karpiola kahden sivun verran ylisti ”loistavaa neuvostoihmistä”, kultahampaista Juri Gagarinia talvisotamme taistelijoita kinttuihin potkaisten! Toki me ei-60-lukulaiset hämeenlinnalaiset muistamme Summan patsaalle vuosittain kokoonnutun kyseisenä historiamme kauhistuttavimpiin kuuluvana muistopäivänä ja Hämeen Sanomienkin vanhemman polven toimittajien muistuttaneen arvokkaasti maamme kohtalonhetkistä. Koko maailma seurasi tiedotusvälineistä, amerikkalaiset uusista televisioistaan, muu maailma sadoista miljoonista radioistaan, sanomalehdistään, dokumenttielokuvista, kuinka 105 päivän sodan aikana 430 000 Karjalan kannaksen alkuperäisasukasta pakeni muutaman tunnin varoitusajalla karjansa navettoihin, talleihin jättäen lapset kainalossa 35 asteen pakkasessa, vesitonkat ja valokuva-albumit vajavaltaisten lasten kannettavina, satoja kilometrejä kohti länttä, kuka jääkylmissä härkävaunuissa laskiämpärein, kuka hevosreessä, kuka jalan vaatimattomin talvivarustein, vihollisen satojen pommikonein tehdessä tunoa pakenevien yllä. Miljoonan miehen vihollisarmeijaa, 3000 panssarivaunua, 3800 lentokonetta vastaan oli piskuisen, rauhantahtoisen maan 346 500 sotilasta. 32 panssarivaunua ja 114 lentokonetta. Taiteellinen vaikutelma olisi Sari Rautionkin ikäluokan silmissä uljas: 25 904 kaatunutta, 43 557 haavoittunutta, 957 siviiliuhria, sadat tuhannet tuhoutuneet kodit, vihollisarmeijan raiskaamat naiset, sotalapsijuniin pommittamat äidittömät lapset..

    Yksin sai Suomi pärjätä, jota seikkaa Windsorin herttuakin muistelmissaan maailman häpeäksi luki! Nykymuotisanastolla ilmaisten, omaa vaatimatonta vaellusta äitini käsivarrella muistaen, seitsemän sisaruksen vaeltaessa perässä, totean: haaste oli melkoinen, omat vahvuudet lienee tarkkaan etsitty ja resonoitu, ressursseerattu, vihollisen osallisuutta ja näkemystäarvioitu, kauhisteltu, vaikka pahin oli edessä: kantasuomalaisten vihan kohtaaminen uusilla asuinsijoilla toisten nurkissa! Vaan elitistisiä feministejä kansan todellinen hätä ei ole juuri koskaan koskettanut!

  2. avatar Riitta Nyqvist sanoo:

    Tervehdys Jur.kand!
    Olet siinä oikeassa, että kantasuomalaiset suhtautuivat vihamielisesti evakkoon joutuneisiin oman maansa kansalaisiin. Olen vasta sodan jälkeen syntynyt, mutta tiedän mistä puhut. Naapurissamme asuvista karjalaislapsista tuli leikkitovereitani. Karjalaiset toivat kyläämme piristysruiskeen. Iloa, naurua raskaista kokemuksistaan huolimatta. Ei jääty paikoilleen makoilemaan. Oman kokemukseni mukaan nämä oskupajamäkiläis-uskoiset, jotka pitävät meitä suuria ikäluokkia kusitolppana ja eläkepommina, eivät arvosta muuta kuin omaa erinomaisuuttaan. Viettäkäämme tätä päivää kiitollisuudella, ei katkerina, mennetteitten sukupolvien uhrauksia ja työtä arvostaen.
    T. Riitta

  3. Moro,

    vaikka vähän lipsutaan aiheesta niin oli pakko lainata aikaisemmin kirjoittamaani. Riitalla oli kommentti vihamielisyydestä evakkoja kohtaa, tässä lainauksessani käytännön esimerkki:

    ”Sota-aikaan ja sen jälkeen tarvittiin yhteistä punnerrusta ja ideointia jotta vaikeiden aikojen yli päästiin. Toki, tuolloinkaan ei kaikki näihin talkoisiin halunnut osallistua. Oli kuulemma sellainen sääntö, että mikäli tila harrasti vihannesviljelyä niin sen ei tarvinnut jakaa maa-alueistaan evakoille. Närpiössä rakennettiin ” yössä” suuri määrä kasvihuoneita. No, se oli heidän panoksensa Suomen ylösnostamiseen ahdingosta. Riittipähän tuoreita vihanneksia.”

    -romppu-

Jätä kommentti

css.php